maanantai, 8. joulukuu 2008

49.6

Painoni on jo jonkin aikaa ollut yli 50, hetken aikaa olin jipii!! Mutta, vain hetken, se ei riitä, ei missään tapauksessa..

Ei, en aio tehdä tästä syömishäiriö blogia, mutta koska se on osa elämääni en voi sitä sivuuttaakkaan.

Sairastuin bulimiaan 18-vuotiaana, bulimia sai hiljalleen anorektisia piirteitä, liikuntaa liikuntaa, lähes täydellistä syömisen kontrollointia. Sairastin seitsemän vuotta, jonka jälkeen oli muutama vuosi "parempaa". Painoni nousi PALJON.

Pikkuhiljaa se tuli takaisin, kuiskailemaan korvaani ajatuksiaan. Yritin olla välittämättä, olla kuuntelematta sen valheita, tiesin että se ei pysty tekemään elämästäni parempaa. Mutta minä olin heikko.. Aloin kuuntelemaan, uskomaan..
Viime kevään aikana painoni putosi 15-kiloa, se on paljon, mutta ei tarpeeksi..

Milloin olen tyytyväinen? 45-kiloisena, näin alkuun?

sunnuntai, 7. joulukuu 2008

Pahan olon puristuksessa..

Kauhea viikko. Olen taas ikävöinyt itseni sairaaksi. Olen ollut mustasukkainen, vihainen, raivoissani. Nää negatiiviset tunteet tukahduttaa minut. Perjantaina lähdin "parille" kuten aina, se päättyi katkenneeseen filmiin ja eilen sain kyyneleet silmissä lukea miten olin taas purkanut pahaa oloani exälle.

Minun täytyy alkaa myöntämään itselleni, että alkoholi on mulle ongelma. Ensimmäiset kännit vedin 13-vuotiaana, kossusta. Sen jälkeen juomiseni on aina ollut humalanhakuista ja viime aikoina minulta on aina mennyt muisti. Mä vaan rakastan sitä, nousuhumalan tuomaa ihanaa itsevarmuutta ja hyvää oloa. Tiedän että se kestää vain hetken ja seuraavana päivänä on kahta kauheampi olo.

Eilisen päivän makasin kauheassa ahdistuksessa. Aamulla heräsin n. seitsemän aikaan exäni rappukäytävästä, kuinka sairasta!! Ilmeisestikin olen mennyt häntä odottamaan sinne ja sitten sammunut, että hävettää ja nolottaa!! Sellainen olen kännissä, minulla ei ole minkäänlaista käsitystä mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Mä vaan toimin. Olen yrittänyt ottaa häneen yhteyttä, mutta yllätys, ettei vastauksia tule.

Viime viikolla kävin myös ekaa kertaa uuden terpan luona. Tapaamisesta jäi hyvä mieli, minut ja ongelmani otettiin tosissaan, vaikka pelkäsin että niitä taas vähätellään. Ensimmäiseksi hän kysyi miksi olen siellä. Öööö, tota, en mä.. Epämääräisesti selitin tilannettani, väsymystäni, ongelmia ruoan kanssa, ahdistustani ja pahaa oloani. Hän pyysi minua miettimään olisiko Kelan terapia minulle paras vaihtoehto, sitä jään mietimään. Se voisi olla mulle hieno mahdollisuus, varmasti raskas ja kyyneleiltä en säästyisi, mutta ehkä nyt on sen aika.. Mutta minua pelottaa.. Mitä jos minulle paljastuu jotain mitä en kestä tai halua..

sunnuntai, 30. marraskuu 2008

Alkua etsimässä..

On aika aloittaa matka jota olen pakoillut, matka itseeni. Kuka minä oikeasti olen, miksi olen tällainen..

30-vuotista taivaltani on varjostanut masennus, itsetuhoisuus, itseinho,tuska, synkät asiat. Jo 12-vuotiaana makasin pimeässä huoneessa kuvitellen miltä tuntuisi kuolla. Nyt melkein parikymmentä vuotta myöhemmin teen sitä samaa, lähes päivittäin. Kuvittelen istuvani junaradan laidalla odottaen.. makaamassa kylpyammeessa ja viiltämässä ranteet auki.. sateisena pimeänä iltana ajamassa pyörällä rekkaa päin.. Mutta, joku minua täällä pitää. Rakastanko sittenkin elämää? Eikö minulla olekaan rohkeutta päättää tuskaani?

Olen kolmekymmentä ja vihainen itselleni etten ole oppinut elämään, nauttimaan elämästä. Vihainen siitä etten voi sietää itseäni, olen itselleni liian ankara, vaativa.. Inhoan sitä, että hymyilen ihmisille vaikka minun tekisi mieli huutaa, sattuu, ettekö ymmärrä!!!

Itkin tänään kaksi tuntia silmäni punaisiksi ja kipeiksi. Makasin kippurassa ja huusin ja paruin ääneen. Ikävöin poikaa joka jätti minut, ei kuulemma jaksanut enää minun hankalaa luonnettani tai jotain. Raivostuin kun luin facebookista hänen vauhdikkaasta viikonlopusta.. Onko hänelle niin helppoa jatkaa eteenpäin, miksi minä vain suren. Suutuin niin, että hetken mielijohteesta poistin hänet ystävistäni ja lähetin pari kakaramaista viestiä. Luonnollisestikaan hän ei ole vastannut niihin mitään. Kaduttaako? No, tottakai, ja hävettää. Tällainen minä olen, toimin hätiköidysti, ajattelematta seuraamuksia ja lopulta niistä kärsien. En osaa hallita tunteitani.

Pandora\'s Dreambox

49.6

Pahan olon puristuksessa..

Alkua etsimässä..

Blogi-arkisto

Tagipilvi