On aika aloittaa matka jota olen pakoillut, matka itseeni. Kuka minä oikeasti olen, miksi olen tällainen..
30-vuotista taivaltani on varjostanut masennus, itsetuhoisuus, itseinho,tuska, synkät asiat. Jo 12-vuotiaana makasin pimeässä huoneessa kuvitellen miltä tuntuisi kuolla. Nyt melkein parikymmentä vuotta myöhemmin teen sitä samaa, lähes päivittäin. Kuvittelen istuvani junaradan laidalla odottaen.. makaamassa kylpyammeessa ja viiltämässä ranteet auki.. sateisena pimeänä iltana ajamassa pyörällä rekkaa päin.. Mutta, joku minua täällä pitää. Rakastanko sittenkin elämää? Eikö minulla olekaan rohkeutta päättää tuskaani?
Olen kolmekymmentä ja vihainen itselleni etten ole oppinut elämään, nauttimaan elämästä. Vihainen siitä etten voi sietää itseäni, olen itselleni liian ankara, vaativa.. Inhoan sitä, että hymyilen ihmisille vaikka minun tekisi mieli huutaa, sattuu, ettekö ymmärrä!!!
Itkin tänään kaksi tuntia silmäni punaisiksi ja kipeiksi. Makasin kippurassa ja huusin ja paruin ääneen. Ikävöin poikaa joka jätti minut, ei kuulemma jaksanut enää minun hankalaa luonnettani tai jotain. Raivostuin kun luin facebookista hänen vauhdikkaasta viikonlopusta.. Onko hänelle niin helppoa jatkaa eteenpäin, miksi minä vain suren. Suutuin niin, että hetken mielijohteesta poistin hänet ystävistäni ja lähetin pari kakaramaista viestiä. Luonnollisestikaan hän ei ole vastannut niihin mitään. Kaduttaako? No, tottakai, ja hävettää. Tällainen minä olen, toimin hätiköidysti, ajattelematta seuraamuksia ja lopulta niistä kärsien. En osaa hallita tunteitani.
Kommentit